Räähkän luku – a horror puppet mystical / Nukketeatteria aikuisille

Oh My Puppets! – mini festival
Circo – Center for New Circus
23-25.3.2017

Oh my puppets, indeed! I have to admit even though I work in performing arts, I have overlooked puppet theatre a bit too much. The thing is, it is a fascinating art form, it is just difficult to find performances that are not made for children audiences in mind. I am wondering is there no demand for puppet theatre for adult audiences because there isn’t much being produced for them or the other way around? Whichever the reason, Aura of Puppets, a collective from Turku has clearly decided to change the scene by organising a festival of contemporary puppet theatre aimed at grownups.

Brilliant!

I went for a late night performance of Räähkän Luku, a horror puppet mystical by extremely talented artists, Pekko Käppi, Alma Rajala and Nadja Räikkä. I picked the performance mostly out of curiosity. A horror puppet theatre? Really? Can it really be all that scary? Spoiler alert: yes, it can!

Rähkän Luku combined live music, sound, clever light design and puppetry with elements of ritual and horror into a performance that became and other wordly experience that is somehow alien and familiar at the same time.

As I walked in and sat down with the rest of the audience, I took in the scene opening up in front of me. Eerie sounds of mechanical murmur filled the cleverly dimly light space. Pekko Käppi sitting still on a rocking chair, a wooden raised platform with different, old object on it. Wait! Did something move? Everything seems so still. Oh! Something is definitely moving! Slowly the objects on the platform become alive and almost hellishly joyful laughter and evil shrieks of delight make my heart rate speed up a bit. Suddenly a demonic looking voodoo-witch-demon-spirit (and the scariest looking puppet I have ever seen) appears from underneath the platform. The audience is taken on a mystical journey of what to me feels like a spirit world of sorts with the witch-demon slowly emerging from beneath the platform to find her path through the rituals, possessions, becoming alive. She sometimes danced uncontrollably summoning spirits, and towards the end, I was convinced she completely controlled Pekko Käppi who was playing jouhikko (a traditional Finnish lyre) as if possessed. Almo Rajala moved brilliantly with the puppet and at times I was not sure who is moving whom, they were extensions of each other moving as one, yet separate. It was interesting to try and watch the artist and the puppet both alone, to pay attention to one at a time and then let my eyes them merge into one being.

The performance was a wonderful dialogue between the inanimate objects and human bodies, live music and a human voice, light and shadow that blended all its elements into an experience I definitely wasn’t expecting.

The very talented group managed to create all this with minimal elements, stripped of anything unnecessary. Having said that, once or twice I saw a glimpse of something interesting, a spark of thought, which was quite quickly let go. I did wonder had we been allowed to stay with that moment for a little longer, it could’ve deepened into something very meaningful. Now the moment seemed to be abandoned just a bit too hastily.

Nevertheless, the performance was captivating and really quite scary. It was alive and fluid, performed earnestly with a professional integrity. What a joy to experience.

Oh, and did I already mention it was scary? On my way home, walking alone towards the Kalasatama metro station, I had to keep reminding myself: ‘It was just a puppet. It was just a puppet!’

≅≅≅

Siis miksi ihmeessä en ole aikaisemmin viettänyt enemmän aikaani nukketeatterin parissa?! Nukketeatterin kyky luoda täysin omanlaisiaan maailmoja ympärillemme kiehtoo valtavasti, ja kovasti ihmettelen että aikuisille suunnattuja näytöksiä ei ole enempää. Onneksi löysin tieni turkulaisen Aura of Puppets kollektiivin synnyttämälle Oh My Puppets! –minifestivaalille. Nettisivuillaan he lupaavat tarjota Suomen parasta ja tasokkainta nykynukketeatteria. Eivät lupailleet liikoja.

Pääsin katsomaan torstain myöhäisillan nukketeatterimystikaalin, Räähkän Luku (Pekko Käppi, Alma Rajala ja Nadja Räikkä). Valitsin esityksen ihan uteliaisuuttani. Kauhunukketeatteria? Voiko nukketeatteri olla oikeasti pelottavaa? No voi!

Rähkän Luku sekoittaa upeasti luotua ääntä, musiikkia, nukketeatteria sekä valon ja varjon luomia efektejä saaden aikaiseksi tuonpuoleisen maailman, joka tuntuu yhtä aikaa vieraalta ja tutulta, pelottavasti houkuttelevalta.

Käveltyäni sisään ja istuttuani alas katselin edessä avautuvaa näyttämöä. Aavemainen musiikki ja ihanan hämärästi valaistu tila loivat heti tunnelman jossa heti uskoi astuneensa näytöstilan sijaan ihan uuteen, rinnakkaiseen todellisuuteen. Siinä hämärässä yritin tutkia näyttämölle ja sen keskellä sijaitsevaan puiselle korokkeelle sijoitettuja erinäisiä tavaroita. Hei! Liikkuiku äskin jokin? Näyttämö tuntuu niin elävältä mutta on kuitenkin tyyni. Nyt! Ihan varmasti liikkui! Korokkeen esineet heräävät eloon melkeinpä demoniseksi kasvavan naurahdusten ja ääntelyn tahtiin. Minua pelottaa nyt jo. Eikö niin, että se on vaan Alma Rajala, joka korokkeen alla liikuttelee tavaroita? Eikö niin? Yhtäkkiä voodoo-noita-demoni-hahmo (ja pelottavin näkemäni nukke) ilmestyy korokkeen alta.

Yleisö johdatetaan kolme varttia kestävälle mystiselle matkalle jossa yhdistyy kauhun ja rituaalin elementtejä. ’Noita-demoni’ vuoroin tanssii ikään kuin tuonpuoleisia kutsuen, vuoroin tuntuu että nukke johdattelee Pekko Käppiä, joka upeasti soittaa jouhikkoa kuin riivattu ennen hirttoköydelle kävelyä. Ja minua pelottaa.

Alma Rajalan työskentelyä nuken kanssa on ilo katsella. Ihminen ja nukke ovat toinen toistensa jatkeita, yhtä mutta erillisiä. Kumpi liikuttaa kumpaa? Vietän muutaman hetken tarkkaillen Rajalan liikettä ja sitten keskityn näkemään vain nuken, kunnes annan silmilleni luvan yhdistää kummatkin yhdeksi olennoksi. Upeaa.

Näytös on nerokas ja mielenkiintoinen dialogi elävän ja elottoman, musiikin ja äänen sekä valon ja varjon välillä. Jokainen elementti sekoittuu kokonaisuudeksi joka luo yllättävän ja järisyttävän kokemuksen. Ihan tällaista en etukäteen osannut odottaa.

Lahjakas työryhmä luo kauhua minimaalisin elementein, riisuen kaiken turhan. Tosin parina hetkenä huomasin kaipaavani lupaa jäädä hetkeen pidemmäksi aikaa. Tuntui että pari ideaa, kuten Rajalan eri suuntiin esittämä rukous, esiteltiin nopeasti ja jätettiin vähän puolitiehen. Jos olisimme saanneet nähdä hiukan enemmän, olisi varmasti syntynyt jotain erittäin mielenkiintoista. Mutta siis, näitä hetkiä oli vain pari, ja näytös kokonaisuudessaan oli todella upea. Ja pelottava. Ihan oikeasti.

Matkalla kotiin pimeällä, hiljaisella tiellä jouduin toistelemaan itselleni, mukamas kevyesti naurahtaen: Sehän oli vain nukke!

Anna Olkinuora
Photographs:  Jussi Virkkumaa

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *