Review / Arvostelu: Nobel Savage by Sonya Lindfors

The piece addresses racism, cultural appropriation, colonialism, stereotypes to name a few. It creates a space for Afro-Finnish performers to be at the centre of the story, to create their characters identities as something else as the Other at the fringes of the stage.

Nobel Savage matters. It brings the cultural and sociological power structures visible, and I for one, hope that the predominantly white audience takes a moment or two to really think about all they see and how it relates to the ‘real world’ outside Zodiak’s studios.

This is only the second time in the history of Finnish performing arts that the main cast has been completely Afro-Finnish. Noble Savage is a political piece that proudly stands its ground. It discusses themes that are relevant especially now, at the time of raising hate speech and polarisation. These are not easy discussions to have, but we need to keep them going.

The performance is divided into four parts, all exploring different themes, yet intertwining together. It brings black on the centre stage, makes power -and the lack of- visible. The Other becomes the norm.

It is easy to go in smugly thinking ‘I am one of the ‘good ones’, an ally, I am definitely not a racist and, therefore, not a part of the problem. I fight for the good guys, for heaven’s sake!’ There is some quite hard hitting dialogue towards the end that really underlines the problem with the white saviour attitude, and those who think they truly can understand what being a minority is, when in fact they can not. ‘Once I was in India and they laughed at my pale skin!’ Cries one of the characters dramatically. I nearly pissed myself laughing

Yes, you can be an ally. And yes, you can simultaneously be a part of the problem. Noble Savage asks people to check their privilege -and then to admit it out loud. Noble Savage asks the audience to open their eyes, to stop pretending that there is only one experience worth talking about. And it does a great job doing so!

Noble Savage is an ambitious piece of work and its performers are a pure joy to watch.

Having said that, artistically, Nobel Savage is a little confusing at times. The space is huge and at times it feels like the performers -and the movement- gets a little lost in it. As the piece has, and quite rightly so, a lot to say, the performance, every now and again, lacks a little focus. There is enough material for a whole series of performances.

I like the feeling of too many thoughts rushing through your head.

Art not only reflects the society around it, but has the power (and in my opinion, duty) to change it.



Nobel Savage tuo näyttämölle neliosaisen näytöksen, joka käsittelee suuria asioita eri näyttämötaidemuotojen avulla. Näytös kysyy monta kysymystä ja esittää monta toteamusta siitä mitä on toiseuttaminen, stereotypiat, rodullistaminen. Mitä on rasismi? Voiko käänteistä rasismia olla olemassa? Miten normit syntyvät, kuka on niiden ulkopuolella, ja mitä marginaalissa olo on.

Sonya Lindforsin esitys tekee valtasuhteita näkyviksi ja luo tilan, jossa toiseudesta tulee normi. Nobel Savage seisoo tukevasti jaloillaan, ottaen itselleen tilan etunäyttämöltä, sieltä missä on yleensä valkoisen homogeenistä. Teos on tärkeä. Ja se on erityisen tärkeä etenkin nyt, kun vihapuhe ja mielipiteiden polarisoituminen on voimissaan. Esityksen käsittelemät aiheet eivät välttämättä ole helppoja, mutta ne ovat välttämättömiä.

Valkoisena ‘kantaväestöön’ kuuluvana on helppo mennä esitykseen itseään selkään taputellen. ‘Minähän en ole rasisti, enkä siis osa ongelmaa. Taistelenhan hyvien puolella!’ Lindfors ensemblensä kanssa vaatii kuitenkin pääasiassa valkoihoista yleisöään tunnustamaan oman etuoikeutensa, ja myöntämään sen itselleen. Näyttämöllä lennähtävät lauseet, kuten ‘mulla on paljon mustia ystäviä’ tai ‘enhän minä voi olla rasisti’ kiinnittävät huomioni siitä, kuinka helppoa on vähätellä toisen tarinaa. Yhden esiintyjistä huudahtaessa kuinka hän ymmärtää vähemmistöjä, koska kerran Intiassa hänen valkoiselle iholle naurettiin, meinasin naurultani tipahtaa tuoliltani. Olen Intiassa asuessani kuullut tämän lauseen eri variaatioin. Monta kertaa.

Kuitenkin. Nobel Savage jää hiukan sekavaksi. Asiaa on niin paljon, että materiaalia olisi useampaan esitykseen. Esitys fokusoituu erittäin hyvin suurimman osan, mutta välillä tulee semmoinen olo että kohtauksessa pitäisi päästä jo eteen päin. Iso näyttämö välillä tuntuu nielaisevan esiintyjät ja heidän liikkeen tilaansa. Kuitenkin ensemble on täynnä upeaa liikettä, laulua, tunnetta, ja sitä on suuri ilo katsoa.

Taide heijastaa ympäröivää yhteiskuntaa ja aikaa. Taiteella on myös mahdollisuus, ja mielestäni myös velvollisuus, muuttaa sitä. Nobel Savage tekee juuri niin.

 

Text: Anna Olkinuora 

Photos: Press Kit Nobel Savage 

info@nur.fi 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *